kaipaisi seuraa ja jonkun johon luottaa, jonku jota rakastaa ilman et tuskaa tuottaa

Jääny nyt taas vähä kirjottelematta.. 

Nyt ollu taas pikkasen parempia jaksoja (olin kovasti kyllä vain kipeänä) mutta nyt taas tuntuu jonkun vetävän maata kohti. Aattelin jo tässä välissä et ehkä selviinki, ehkä saatanki päästä tästä yli, mut aina se vaa jaksaa muistuttaa.

Muuta asiaa ei tällä kertaa ei ollu paitsi, et mua vituttaa ihan saatanasti semmoset ihmiset ketkä näyttelee et ne sais kerännee säälii eikä oikeesti tiiä mitä on vaipuu sinne alas. 

Muutamat hyvät toverini on ruvenneet tämmösiks pelleiks tässä vähä aikaa sitte,

eikä tajuu et se on oikeesti tosi noloa. 

KIITOS JA HEI.

Jos vain jois kaikki huolet pois

Ylämäkeä alamäkeä ratiritirallaa

Joskus mä oikeesti mietin et näiköhä mun elämä on enää ikinä suoraa, suoraa tietä vai tuleeko se aina olemaa ylä-ja alamäkeä. Jos joskus siitä tulee normaalia ja tavallista, ni pysyykö se sellaisena. En luota tuohon unelmaan enää. Tuo pienen pieni tyttö, joka pienenä luuli ettei mitään pahaa ikinä voisi tapahtua, hyppii nyt kuoleman rajamailla. 

Tänään pääsin terveydenhoitajalle ajan ja kävin keskustelemassa siitä, että mun on pakko saada puhua jollekkiin, jottei pääni räjähtäisi aivan kokonaan. Kerroin sille melkein kaiken ja olo helpottui huomattavasti. Muutaman tapaamiskerran jälkeen pohditaan taas viedäänkö tätä eteenpäin psykiatrille vai jääkö se vain minun ja terveydenhoitajan väliseksi. Ihmettelen kovin, miksi hoidot on lopetettu vaikka masennus on todettu.

Elämä kantaa

''Anna mun mennä,

mun mentävä on..''

Onko enää yhtää hyvää syytä jatkaa.. Eikö olisi helpompaa vain päästää irti ja leijailla tuulen mukana kauas pois. Seurailla kaikkia ystäviä pilvien päällä ja odottaa heitä 80 vuoden päästä sinne.. 

Nämä kysymykset ovat pyörineet päässäni muutaman päivän ja tulevat pyörimään seuraavan viikon, kuukauden, ehkäpä jopa vuoden.. Jos saan niinkään paljon elinaikaa.. 

Olen siis -96 syntynyt tyttö Etelä-Suomesta ja olen kärsinyt masennuksesta kohta kaksi vuotta, vuoden päivät olen käynyt psykiatrilla juttelemassa, turhaan. Nekin hoidot loppuivat tällä viikolla. 

Olen miettinyt jo kauan tälläistä ''toisenlaista'' blogin pitämistä ja sain nyt jotenkin vain inspiraation siihen. Tiiän ettei kukaan tätä lue, mut jos joku sattuu tämän näkemään, ni olis kiva et jättäsit jonkin laista puumerkkiä !