Ylämäkeä alamäkeä ratiritirallaa
Joskus mä oikeesti mietin et näiköhä mun elämä on enää ikinä suoraa, suoraa tietä vai tuleeko se aina olemaa ylä-ja alamäkeä. Jos joskus siitä tulee normaalia ja tavallista, ni pysyykö se sellaisena. En luota tuohon unelmaan enää. Tuo pienen pieni tyttö, joka pienenä luuli ettei mitään pahaa ikinä voisi tapahtua, hyppii nyt kuoleman rajamailla.
Tänään pääsin terveydenhoitajalle ajan ja kävin keskustelemassa siitä, että mun on pakko saada puhua jollekkiin, jottei pääni räjähtäisi aivan kokonaan. Kerroin sille melkein kaiken ja olo helpottui huomattavasti. Muutaman tapaamiskerran jälkeen pohditaan taas viedäänkö tätä eteenpäin psykiatrille vai jääkö se vain minun ja terveydenhoitajan väliseksi. Ihmettelen kovin, miksi hoidot on lopetettu vaikka masennus on todettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti